Onko menneisyys Euroopalle taakka?

Onko menneisyys Euroopalle taakka?

Kun olin 9-vuotias, teimme isäni ja veljeni kanssa automatkan Euroopan ympäri. Vuosi oli 1990 ja historia tuntui olevan kaikkialla läsnä. Berliinin torilla kaupattiin muurinpalasia, ranskalaiset eivät tuntuneet osaavan muuta kuin ranskan kieltä ja rajalla ensimmäisenä esiin kaivettiin passit. Hollannissa oli tärkeää puhua englantia etteivät paikalliset luulisi meitä saksalaisiksi turisteiksi – isän mukaan syyt liittyivät jotenkin historiaan. 

Kun kerroimme olevamme Suomesta, monet niputtivat meidät yhteen ruotsalaisten kanssa – seikka, joka itsestäni tuntui yllättävältä. Olin ajatellut, että Ruotsin-sukulaisten iloinen elämänasenne ja maan ruokakauppojen runsas sipsivalikoima löivät ylitsepääsemättömän railon kansakuntien välille. 

Toki Euroopasta löytyi myös asioita, jotka yhdistivät. Yksi näistä oli tuona kesänä Italiassa pelattavat jalkapallon MM-kisat. Yleensä leirintäalueelta löytyi joku ystävällinen ihminen, joka antoi tulla katsomaan otteluita asuntovaunun matka-tv:stä. Maradona, Lineker ja Matthäus olivat tuon symbolisen avaruuden kiinnepisteitä, joihin viittaamalla sai aina keskustelun käyntiin. 

Erot ja yhtenäisyydet kertovat myös paljon Euroopasta itsestään. Ne liittyvät myös usein niihin tapoihin, joilla Euroopan historiaa kerrotaan.

1800-luvulla kehittynyt kansallinen historiantutkimus sijoittuu selkeästi ensimmäiseen kategoriaan, erojen maailmaan. Tuon tutkimuksen tavoitteena oli usein rakentaa tarinaa itsenäisistä kansakunnista, joilla kullakin on oma erityinen luonteensa. Kansojen erityisluonteen nähtiin nojautuvan yhteiseen kieleen ja kulttuuriin, joskus myös ilmastoon ja maaperään. 

Näihin tarinoihin sisältyi usein myös huomattavia älyllisiä loikkia: esimerkiksi Ranskan historiaa kirjoitettiin lähtien liikkeelle Kaarle Suuren valtakunnasta, vaikka Kaarlen identiteetti ei ollut missään nimessä ranskalainen. Kunniakkaan menneisyyden vaatimus oli keskeinen osa modernin nationalismin syntyä.

Sen sijaan aatehistoriassa, erityisesti filosofian historiassa, kansalliset erot ovat olleet usein taka-alalla. Monet keskiajan ajattelijat kuten 1200-luvulla elänyt Tuomas Akvinolainen luennoivat sujuvasti latinan kielellä ympäri Eurooppaa. Varhaismodernin ajan suuret ajattelijat kuten Descartes, Spinoza tai Leibniz muodostavat selkeästi yhtenäisen keskustelun, jossa kansallisten traditioiden merkitys oli lopulta melko vähäinen. 

Sama koskee viime vuosikymmeninä suosioon noussutta ”globaalia historiaa”, jossa menneisyyden tapahtumia tarkastellaan ylikansallisten aatevirtausten tai kansainvälisten instituutioiden näkökulmasta. Näkökulma on ollut vastakkainen sellaiselle kouluhistorialle, jossa valtioiden tai niiden johtajat on nähty keskeisimpinä toimijoina.

Mutta kumpi lopulta on tärkeämpää, erojen vai yhtenäisyyden korostaminen?

Euroopan unionin virallisessa viestinnässä painottuvat usein yhtenäisyyttä korostavat tarinat. Yhtenäisen Euroopan juuria haetaan milloin tieteestä ja valistuksesta, milloin yhteisestä uskonnosta tai oikeusperinteestä. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että tällaiset kertomukset pyrkivät toistamaan 1800-lukulaisen kansallisen historiankirjoituksen menestystarinan. 

Kirjassani Eurooppa: poliittisen yhteisön historia (Teos 2021) lähestyin ongelmaa toisesta näkökulmasta. Entä jos yhteisen Eurooppamme historiaa tulkittaisiin juuri päinvastaisesta näkökulmasta, erojen ja niiden käsittelemisen näkökulmasta? Eikö Euroopan menestys nojaakin olennaisesti siihen, että maanosan sisällä vallitsevista eroista huolimatta olemme pystyneet luomaan käytäntöjä ja mekanismeja näiden erojen hallitsemiseksi? Ajatellaan vaikka filosofiaa, kulttuurivaihtoa, eurooppalaista journalismia tai diplomatiaa: kaikki nämä ovat käytäntöjä, joiden ytimessä on ollut yksimielisyyden sijaan erimielisyyden vaaliminen.

Myös nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on suuri houkutus lähteä etsimään Euroopan sisältä erimielisyyksiä tulkita niitä merkkinä maanosan tai Euroopan unionin heikkoudesta. Olennaisempia kuin itse erimielisyydet ovat kuitenkin ne tavat, joilla niihin suhtaudutaan. Erimielisyyksiä on mahdollista käsitellä myös rakentavasti, toisten näkökulmat huomioiden.

Yksi lääke tähän ongelmaan onkin historia. Se, että ymmärrämme Euroopan koostuvan toisiinsa risteävistä perinteistä, tai se, että menneisyyttäkin tarkastellaan maanosan sisällä eri lähtökohdista, on yksi eurooppalaisen kulttuurin rikkauksista. Erityisesti eurooppalaisen historian kontekstissa meillä on vähemmän tarvetta rakentaa yhtä suurta sankaritarinaa tai kadotettua menneisyyttä, jota nostalgian keinoin havittelisimme takaisin.

Elokuun lopulla kuollut Mihail Gorbatsov totesi muistelmissaan, että monisyinen lähestymistapa historiaan on yksi kriittisen kulttuurin hyveistä. Vaikka Gorbatsov itse niputetaan usein varsin suoraviivaiseen tarinaan kylmän sodan päättymisestä, hän itse näki tuon tapahtuman olennaisesti merkitykseltään avoimena. Historia on ylipäänsä merkitykseltään ehtymätön, ja kaikki tarinat voidaan kirjoittaa uudelleen, uusista lähtökohdista. 

Timo Miettinen
Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopistossa