Matkailun nostalgiaa

Marja Sakari

Matkailun nostalgiaa

Grand tourit olivat renessanssista lähtien eräänlaisia initiaatiomatkoja nuorille aateliston nuorukaisille ja myöhemmin myös ylemmän porvariston vesoille. Matkakohteina olivat yleensä Euroopan merkittävät kulttuurimaat, Italia ja Espanja, mutta myös ”Pyhä maa”. Käytiin katsomassa kuuluisia raunioita ja kaupunkien taideaarteita. Rooma ”Ikuisena kaupunkina” oli yksi merkittävimpiä kohteita. Yleensä matkustamisen tavoitteena oli arjesta poikkeavien kokemusten hankkiminen ja epätavallisten ympäristöjen näkeminen. Näistä kokemuksista saattoi ammentaa lopun elämäänsä kotimaassa. Taiteen tuntemuksen lisäksi matkailijan mieltä rikastutti eräänlainen aikamatka menneisiin aikakausiin. Myös luonnonelämykset olivat uusia ja ennen kokemattomia kuten Goethe kuvailee 1700-luvun lopun Italian matkapäiväkirjassaan.¹

Myös suomalaisille 1800-luvun lopun nuorille taiteilijoille matkustaminen oli henkinen välttämättömyys. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulu, joka edelsi Kuvataideakatemiaa, ei tarjonnut tarpeellista opetusta maalaustaiteessa. Nuoren taiteilijanalun oli siis turvauduttava suomalaisiin yksityisakatemioihin ja lähdettävä ulkomaille stipendien turvin. Miespuolisten matkaajien ohella myös naiset pääsivät opintomatkoille Eurooppaan. Pariisista muodostuikin myös naistaiteilijoille merkityksellinen ja myöhemmissä muistoissa vaalittu opiskelupaikka.

Helene Schjerfbeck kirjoitti Tammisaaresta vuoden 1928 joulun tienoilla ystävälleen Helena Westermarckille haikaillen nuoruutensa opiskeluaikaa Pariisissa: ”Täällä (Tammisaaressa) on ollut pimeitä raskaita päiviä, jotkut sumuisia – silloin ajatukset vaeltavat niihin sumuisiin talviaamuihin, jolloin käveltiin (Académie) Colarossiin – niin onnellisina! … Ensimmäisen vuoden vaeltelut olivat ihmeellisimpiä.”² Tiedämme, että Helene Schjerfbeck ei enää Hyvinkäälle muutettuaan 1902 matkustanut Keski-Eurooppaan, mutta ulkomaan matkat ja niillä koetut taide-elämykset loivat pohjan koko hänen tuotannolleen.

Schjerfbeckin nostalgiaan on helppo samaistua koronan entisestään synkistämässä joulukuisessa Helsingissä. Koronasulun aikana moni on kokenut yhtä hyvin kulttuuriin kuin matkailuunkin liittyvää deprivaatiota. Uudet elämykset avartavat mieltä, tuovat inspiraatiota ja toimivat parhaimmillaan hyvän elämän ja hyvinvoinnin lähteinä. Taide ja matkailu tarkentavat käsityksiämme siitä millainen ympärillämme oleva maailma on.

Aina ei ole kuitenkaan välttämätöntä matkustaa ulkomaille. Kesälomani matka suuntautui Länsi-Suomeen ja saatoin todeta, että myös kotimaanmatkailu avartaa! Matkani punaisena lankana oli löyhästi Alvar Aallon arkkitehtuuri. Vuonna 1933 rakennetun Paimion parantolan modernistinen funktionaalisuus teki vaikutuksen. Potilashuoneissa ja yhteistiloissa kulkiessani saatoin aistia, kuinka kaikki, lattiapinnoista väreihin ja mäntymetsän tuoksuun, toimi aikoinaan tervehdyttävänä lääkkeenä tautiin, johon ei vielä rakennuksen valmistuessa ollut muuta parannuskeinoa.

Kauttuan ruukin alueella ihailin sekä Aallon terassitaloja, että naisten asuntolaksi tarkoitettua ”Tipulaa”, joka nykyisin toimii matkailijoiden majoituspaikkana. Toki ruukkialue oli muiltakin osiltaan hieno nähtävyys. Myös Villa Mairea oli aiemmin jäänyt minulta näkemättä. Unescon suojeleman Rauman vanhan kaupungin pittoreskien kujien ja siellä vietetyn yön jälkeen matka jatkui Noormarkkuun. Modernistisen taiteen esitaistelijan, Maire Gullichsenin, koti muodostui matkan huippukohdaksi. Keskieurooppalaista tunnelmaa vierailuun toi Suomessa harvinaislaatuinen helleaalto. Kaikkiaan neljän päivän matkaan sisältyi vielä muun muassa Kristiinankaupunki, Mäntän kuvataidenäyttelyt ja Laukon kartanon kesänäyttely. Kokemus vastasi hyvinkin yhtä ulkomaanmatkaa.

Korona-aika, mutta myös ilmastonmuutos, ovat pakottaneet meidät pohtimaan matkailun järkevyyttä. Meidän onkin varmasti tulevaisuudessa tehtävä valintoja matkustamisen suhteen. Voimme varmaankin vaihtaa grand tourimme paikallisiksi petit toureiksi. Tai voimme edelleen matkustaa myös ulkomaille, mutta tällöin on muutettava matkustamisen tapaa. Ei ehkä tarvitse kulkea purjelaivoilla ja hevospeleillä, mutta Schjerfbeckin ajan matkanteon tavat, junanvaunut ja laivat kulkevat moniin kohteisiin. Tällaisilla matkoilla varmasti kaiken kokeneille turistimatkaajillekin riittää ihmettelemistä ja yllätyksiä. Hitaamman matkaamisen avulla voi ehkä palata Riitta Konttisen kuvaamaan Shcjerfbeckin ensimmäisen matkan lähdön tunnelmiin: ”Satoi ja myrskysi, kun kahdeksantoistavuotias Helene syyskuun 16. päivän aamuna vuonna 1880 nousi Helsingin ja Lyypekin väliä liikennöivään vanhaan Storfursten höyrylaivaan jatkaakseen Lyypekistä junalla Euroopan halki Ranskaan.”³ Tällaisista matkoista voi vaivoista ja vaikeuksista huolimatta – tai ehkä juuri niiden vuoksi – muodostua niitä elämänmittaisten muistojen kohteita!

Marja Sakari Helsingissä 15.12.2021